— Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.
— Nuku sinä, mutta minä en voi, — vastasi ensimäinen ääni, lähestyen akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.
— Sonja! Sonja! — kuului taas ensimäinen ääni.
— Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa! Herää nyt, Sonja, — sanoi hän miltei kyynelissä. — Eipä ole näin ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.
Sonja vastata murahti tyytymättömästi.
— Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne. Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, — lujasti, hyvin lujasti — pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!
— Olehan, sinähän putoat...
Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."
— Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.
Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin huokauksia.