— Palkattomaksi jäseneksi, — toisti Araktshejef. — Minulla on kunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? — huusi hän ja kumarsi ruhtinas Andreille.
V.
Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.
Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta, yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt, vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa, yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö — Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski — päähenkilö — alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen tajuntapiirissään.
Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, maailma, otti hänet ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa, että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.
Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville käynnistään Jymy-Andrejevitshin puheilla (Kotshubeikin nimitti täten Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).
— Mon cher, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia. C'est le grand faiseur.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla illalla...
— Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas Andrei.
Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin tietämättömyyttä.