— Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof — hän on sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.
— Sinä kiemailet häntäkin, — sanoi kreivitär nauraen.
— Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies, tummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...
— Pikku kreivittäreni, — kuului kreivin ääni oven takaa. — Etkö nuku? — Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.
Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä hänessä on.
"Sonja" — ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. — "Ei, mihinkäs hänestä! Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja miten ... tyttö on herttainen", — hän jatkoi, puhuen itsestään kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku hyvin viisas, viisain ja parhain mies... — "Kaikkea, kaikkea hänessä on", — jatkoi tämä mies, — "hän on viisas, tavattoman herttainen ja sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, — hän ui, ratsastaa oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"
Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle, naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille, huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin, sillä siellä oli kaikki toisin.
Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä Rostoveilla.