— Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?
— Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...
— Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! — puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No, jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa ja minusta myös. — Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.
— Ei naimisiin, mutta muuten vain, — hän toisti.
— Miten muuten, ystäväiseni?
— Muuten vain. Vähät naimisesta, mutta ... muuten vain.
— Muuten, muuten, — toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.
— Heretkää nauramasta, heretkää, — huudahti Natasha, — saatte koko vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen hohottaja... Lopettakaa... — Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet, suuteli piippasen kyhmyä — "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun" toiseen käteen. — Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin, hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni — hän on niin hintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs, harmaa, vaalea...
— Mitä loruat! — virkkoi kreivitär.
Natasha jatkoi: