— Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...
— Ei tee mitään, harsin, ei näy, — puheli Dunjasha.
— Kaunotar terttuni sievä, — huudahti huoneeseen tullut lapsenhoitajatar. — Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...
Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät. Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.
Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin, vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt, ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten pukuja.
Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja läksivät.
XV.
Natashalla ei ollut aamusta alkaen ollut ainoatakaan joutilasta hetkeä, eikä hän ollut ehtinyt kertaakaan ajattelemaan, mikä häntä odotti.
Rämisevien vaunujen kosteassa, kylmässä hämärässä ja ahtaudessa hän ensi kerran elävästi näki mielikuvituksensa silmillä kaiken sen, mikä häntä odotti tanssiaisissa, noissa valoisissa saleissa — soitto, kukat, tanssit, hallitsija, Pietarin koko loistava nuorisoparvi. Tämä kaikki oli niin ihanaa, ettei hän uskonut sitä edes mahdolliseksi, niin vähän oli sillä kaikella yhteistä kylmän, ahtauden ja vaunuissa vallitsevan pimeyden kanssa. Koko tämä loisto kävi hänelle selväksi vasta silloin, kun hän punaista verkamattoa pitkin oli tullut eteiseen, riisunut siellä turkkinsa ja lähtenyt Sonjan rinnalla äidin edellä nousemaan kukkain verhoamaa, valaistua porraskäytävää. Silloin vasta hän muisti, miten on käyttäydyttävä tanssiaisissa, ja hän koetti tekeytyä oikein juhlallisen arvokkaaksi, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä nuorille neitosille tanssiaisissa. Mutta onnekseen huomasi hän silmänsä harhailevan: kaikki näytti hänen silmissään hämärältä, valtimonsa löi sata kertaa minutissa, ja veri alkoi sydämessä jyskyttää. Juhlallinen arvokkuus, joka olisi tehnyt hänet naurettavaksi, hävisi, ja hän kulki pakahtumaisillaan mielen kuohusta, jota koetti kaikin voimin salata. Ja tämä käytöstapa se hänelle paraiten sopikin. Heidän edessään ja takanaan kulki juhlapukuisia vieraita puhellen hiljaa keskenään. Porraskäytävän kuvastimista heijastui valkoisia, taivaansinisiä, ruusunpunaisia naisia, jalokivet ja helmet paljailla käsivarsilla ja kauloilla.