Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja, joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa, tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli — hänet oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa, eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.' Ei, se on mahdotonta", — hän ajatteli. — "Heidänhän täytyy tietää, miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."
Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta — kaukaisilta muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan. Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen, mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.
Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli viheriäistä pukuaan.
Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi; huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen saliin. Kului hetki — kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä, kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.
Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa, pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.
Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.
— Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen Rostof, viekää hänet tanssiin, — hän sanoi.
— Missä? — kysyi Bolkonski. — Anteeksi, — sanoi hän, vapaaherraan kääntyen, — tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää tanssia. — Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet, arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären luo.
— Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, — sanoi kreivitär punastuen.
— Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa, — vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle, haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.