"Kauvan olen sinua odottanut", — näytti sanovan tuo pelästynyt, onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat, rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän, irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä. Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän, kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa, nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.
XVII.
Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa, miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa, miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias: hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan. Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.
Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset, etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä, riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen. Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.
"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän käsitämme", — ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.
"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo, niin tulee hänestä minun vaimoni", — sanoi ruhtinas Andrei itselleen aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa luo.
"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", — ajatteli ruhtinas Andrei; — "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", — ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.
Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut, hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"
— Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! — hän sitten sanoi, ja ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas. Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut. Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.