Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.
Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa. Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu, ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja. Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.
— Ah, tekö täällä, — sanoi Pierre hajamielisen ja tyytymättömän näköisenä. — Minä täällä työskentelen, — hän jatkoi, osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt; hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili vain itserakkaan tyytyväisenä.
— No, rakkaani, — sanoi ruhtinas Andrei, — aijoin jo eilen sinulle puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.
Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle ruhtinas Andrein viereen.
— Natasha Rostoviin, niinhän? — hän sanoi.
— Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?... Olen liian vanha... Mikset puhu?...
— Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, — sanoi Pierre äkkiä ja alkoi astella pitkin permantoa. — Olen aina sitä ajatellut... Hän on harvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö, ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman onnellisin ihminen.
— Entä hän!