— Hän rakastaa teitä.
— Älä puhu pötyä... — sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi ystäväänsä silmiin.
— Rakastaa, tiedän, — kirkasi Pierre kiivaasti.
— Älähän, kuulehan, — sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä käsipuolesta. — Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni jollekulle.
— No, no, puhu, olen iloinen, — puheli Pierre, ja todellakin muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset? Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.
— Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin rakastaa, — puheli ruhtinas Andrei. — Tämä tunne on aivan erilainen kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla — hän ja pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla — missä häntä ei ole, ikävää — ja pimeätä...
— Pimeätä ja synkkää, — toisti Pierre, — niin, niin, kyllä käsitän.
— En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.
— Kyllä, kyllä, — vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo, sitä synkemmältä tuntui oma.