— Ei, ei, suostun kaikkeen, — hän sanoi ja taukosi hetkessä itkemästä. — Olen niin onnellinen!
Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.
Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.
XXIV.
Sormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu; tätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä ikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän sanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei tahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen vuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus purkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla tällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi joka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan: teititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen muuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin ennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan kuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he muistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä vieraita toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia olentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei kukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta maailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja ylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan näyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin muutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä. Muutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat Rostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin sulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären ja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja kanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas Andreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle kehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä. Ruhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena ennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja ruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar jo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja ruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä monia muita seikkoja.
Talossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina ovat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat paikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin kihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista. Ruhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui nämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman herkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas Andrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä Natashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan heidän kodissaan.
— Miksei? — kysyi Natasha säikähtyneenä.
— En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi...
— Miten häntä rakastaisin! — sanoi Natasha, käsittäen samassa tuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; — mutta käsitänhän, että tahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.