— Niin, niin, niin, — vastasi Natasha iloisena.
Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin, miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen kirjeen.
— Mitä arvelet, oletko iloinen? — kysyi Natasha. — Olen nykyään niin rauhallinen, niin onnellinen.
— Sangen iloinen, — vastasi Nikolai. — Hän on kelpo mies. Oletko oikein kovin rakastunut?
— Miten sanoisin, — vastasi Natasha, — olen ollut rakastunut Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...
Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.
— Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, — puhui Natasha.
Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.
Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla. Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut. Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu. Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain kieroa.
"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" — hän ajatteli. Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.