— Tässä hän kirjoittaa, — puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas Andrein kirjettä, — kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, — päätti äiti aina tästä asiasta puhuessaan: — onhan hän kelpo mies. — Jonkinlainen salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.
II.
Alkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä kiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli hänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan hartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen vihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten tiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä täydelliset tilit. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut Mitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: täydelliset tilit. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä odottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat kauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi yhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita satoi kuin rakeita ukkosilmalla.
— Rosvo! Kiittämätön elukka!... Silvon sinut koiran ... et ole nyt tekemisissä isän kanssa ... ryöstänyt... j.n.e.
Sitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran kiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta eteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa paikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän pehmeään jatkoon ja huusi: "Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!"
Mitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä kukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka monet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut kaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne olivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan pelastavan voiman).
Mitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta eteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode, joka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.
Nuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään välittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.
Kreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä tieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta paranevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän pelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan poikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa jälkeen.