Nikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo odottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu satulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja koetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen silmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla, mutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.
— Mitä siellä tapahtui? — kysyi Nikolai.
— Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun narttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun! Mutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos maistaa tuota?... — puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli arvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.
Nikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa ja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt metsästäjäin riitelevän.
Ivan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille kumppaneilleen urotyöstään.
Ilagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan ratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen nautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän tahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet ajoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta koirilta.
Nikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan — hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä tunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta luonnosta ja itsevaltaisuudesta — hän sydämensä pohjasta vihasi häntä ja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena läheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja valmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.
Mutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki vastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella. Herraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.
Tuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin mielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo Ilagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin pahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt ankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden koirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän käytettäväksi omia metsästysmaitaan.
Natasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin, ratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten ystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän luokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja miellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa sekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon puhuttavan.