— Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen ajoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...
— Hei-jaa, — huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän seisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran verkalleen: — Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen makuulla).
— On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. — Eiköhän päästetä koiria, kreivi!
— Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? — vastasi Rostof, katsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin kilpailijoihin. "Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!" — ajatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.
— Onko suuri? — kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten rauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.
— Entä te, Mihail Nikanoritsh? — kääntyi hän setään.
Setä ajoi jurona.
— Mitäpä minusta, teidän koiranne — selvä juttu mars! — ovat tuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä katselen!
— Rugai! No, no — huusi hän. — Rugajushka! — hän lisäsi, tahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira hänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.
Natasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset ja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.