— Syökää, neitiseni, kreivittäreni, — kehoitti Anisja, tarjoten Natashalle milloin yhtä, milloin toista.
Natasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut nähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa hilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja Fjedorovna poistui huoneesta.
Rostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan kirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä, Rugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli loistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli Petjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt, höpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli niin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa ympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen. Keskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä vieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin omille ja vieraidenkin ajatuksille:
— Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema — selvä juttu mars — eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!
Sedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin. Nikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja naapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää jaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja, toimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia, hänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta virkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät rautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui villiytyneessä puutarhassaan.
— Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?
— Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä mitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä järkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi siellä, — hän huusi. — Miksi suljitte?
Käytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen, kuten setä kutsui väentupaa.
Kuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi oven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja näytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut soittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.
— Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan, pidän tästä... — sanoi setä.