Talossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa balalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin tästä soitosta.
— Miten ihanaa, verratonta, — sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti aivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet miellyttivät.
— Miten verrattomasti? — sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli veljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. — Ei verratonta, vaan taivaallista!
Samoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja likörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui säveltaidon viimeiseltä sanalta.
— Vielä, olkaa hyvä, vielä, — pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi. Mitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas Barinjan sävel milloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää kallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. Barinjan sävel toistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä konettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät kyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna tuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.
— Suvaitsetteko kuunnella? — kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen hymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. — Hän soittaa oivallisesti.
— Tämä kohta ei mene aivan oikein, — huudahti äkkiä setä, tehden kädellään tarmokkaan liikkeen. — Tässä pitäisi päästää — selvä juttu mars — päästää...
— Taidatteko tekin setä? — kysyi Natasha. Setä ei vastannut, hymähtihän vain.
— Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se aikoihin ollut käsissäni — selvä juttu mars! — En ole viitsinyt.
Ilomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.