Kehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla sormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan. Sitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan, iski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan, vaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen tahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua laulun säveltä: "Kadulla kun kivisellä." Tuo hillitty iloisuus, jota Anisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja Natashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja poistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja pontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein siihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre leikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin silloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti joku väärä sointu.
— Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! — huusi Natasha, heti kun setä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. — Nikoljenka, Nikoljenka! — hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan kuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?
Nikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen takaansa tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona poika" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi soittamasta ja heilautti harteitaan.
— Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, — vaikeroi Natasha niin rukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.
Setä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri ihmistä — toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana valmistautui tanssiin.
— No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.
Natasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä rennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.
Missä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka pas de châlen olisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun Natasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän veikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen huokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet hänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.
Hän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja Fjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin välttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa, sulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen isässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.
— Mutta kreivitär pieni — selvä juttu mars, — sanoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. — Sepä jotakin, serkku pieni! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle — selvä juttu mars!