— Jo onkin tiedossa, — sanoi Nikolai hymyillen.
— Oo? — huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan. Onnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.
— Ja millainen sitten! — hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän sanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden sarja: "Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin tiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän ajattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän ilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä hetkellä?" — ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava ilme. Mutta tätä kesti vain hetken. "Älä ajattele tällaisia asioita, herkene", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja pyysi tätä soittamaan vielä jotain.
Setä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi, rykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.
Illalla kun laski viti
Metsämiehen mennä piti...
Setä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin sitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia ei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan sanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin, tämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli haltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja ruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti näppäillä erään laulun säveltä.
Kymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa ja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet, missä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs etsijöistä.
Petja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai istuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle erikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle saakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse. Setä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.
— Hyvästi, rakas serkku, — kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena kuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli kuullut laulussa: "Illalla kun laski viti."
Kun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia, ja suloinen savun haju tunki sieramiin.