Nikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui Roomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi ollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta odottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään paluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi sulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin elämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä alkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen ikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli itseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta kenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä paloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.
Elämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.
IX.
Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.
Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia. Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. — Sinähän kuljet kuin koditon, — sanoi äiti. — Mitä haluat?
— Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, — sanoi Natasha loistavin silmin ja vakavana.
Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.
— Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.
— Istuhan tähän viereeni, rakkaani, — sanoi äiti.