— Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...
Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä, salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.
Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.
— Yhä vain leikkiä ja leikkiä, — pauhasi vanhus. — Kaikella on aikansa.
— Päästä hänet, Kondratjevna, — sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.
Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.
"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" — ajatteli Natasha.
— Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään? Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha tuo vähän kauroja.
— Vähän kauroja käskette? — toisti Misha alttiin iloisena.
— Mene, mene sukkelaan, — tiukkasi vanhus.