— Missä kävit? — kysyi Natasha.
— Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini jäljennöksen.
— Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, — sanoi Natasha. — Mutta missä on Nikolai?
— Nukkuu, luullakseni.
— Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.
Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja rakastunein silmäyksin häntä katseli.
"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä. Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.
Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.
— Mutta tuossapa hän onkin, — sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan. — No, istuhan tähän viereeni. — Mutta Natasha pysähtyi äitinsä viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.
— Äiti! — lausui hän hiljaa. — Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti, pian, pian, — ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.