Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,
— Petja! Petjka! — huusi Natasha veljelleen, — kanna minut alakertaan.
Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan alas portaista.
— Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, — lausui Natasha, hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.
Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen, kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.
Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne, ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla tavalla", ajatteli Natasha.
— Sonja, tiedätkö mitä tämä on? — huusi Natasha, näppäytellen paksua kieltä.
— Ah, sinäkö siellä! — sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo nurkkaan ja alkoi kuunnella. — En tunne. Liekkö Myrsky? — sanoi hän arastellen ja peläten erehtyvänsä.
"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain hänestä puuttui."
— Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? — Ja Natasha lauloi köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.