— Miten kirkasta, Nicolas! — kuului Sonjan ääni.
Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen. Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.
"Tuo on ennen ollut Sonja", — ajatteli Nikolai. — Hän taivisti lähemmäksi tyttöä ja hymyili.
— Mitä te Nicolas?
— Enhän minä mitään, — sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.
Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt: "jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja, naurua ja naamioittujen ääniä.
— Jokohan nyt, rakkaani! — kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.
Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä vauhtia.
Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat leveälle niittytielle joen rannalle.
"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.