Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi pyrkijöihin.
Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon, mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.
— No koetetaanko, herra, — hän lausui.
Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle. Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään ohjakset ilmaan.
— Älä luulekkaan, herra, — huusi hän Nikolaille.
Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno, höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten kirunta täyttivät ilman.
Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet tuikkaelivat.
"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" — ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä — mutta sangen kummaa ja suloista tämä on." Hän katsahti rekeen.
— Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, — sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.
"Se oli varmaankin Natasha", — ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."