Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä, pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso — Dimmler ja rouva — Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.
— Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle. Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!
— Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!... En totta tosiaan voi katsella... — huudettiin, hoettiin.
Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin koko talon nuoriso.
Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin, mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja, joihin nuoret olivat pukeutuneet.
— Mutta kukas tämä sitten on? — puheli hän kotiopettajattareen kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin tatariksi. — Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra husaari, missä rykmentissä palvelette? — kysyi hän Natashalta. — Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, — sanoi hän tarjoilijalle: — sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.
Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet) Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.
— Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! — hän hoki.
Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään; tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.
Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä. Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot. Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon. Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia kestittiin salissa.