— Natasha, — kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, — olen tehnyt päätöksen Sonjan suhteen.
— Oletko jo sanonut hänelle? — kysyi Natasha, loistaen ilosta.
— Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi, Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?
— Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen. En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin onnellinen, — jatkoi Natasha. — Nyt olen niin sanomattoman iloinen; no, jouduhan hänen luokseen.
— Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! — sanoi Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä huomannut. — Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?
— Niin, — vastasi sisar, — teit oivan työn.
"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut onnekseni."
— Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?
— Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden perikuva.
— Siis hyvin tehty? — sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva, onnellinen, rakas vaimonsa.