Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.
— Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan... Siinä olisikin jo liiaksi onnea! — puheli Natasha noustessaan seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.
— Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, — sanoi Sonja.
Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.
— Näen jonkun viiksiniekan, — sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa kuvastimesta.
— Ei saa nauraa, neiti, — huomautti Dunjasha.
Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti (kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin ruumisarkun, milloin hänet, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa. Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.
— Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? — hän sanoi. — Mutta istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan minun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!
Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi tarkastaa.
— Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, — sanoi Dunjasha kuiskaten; — te kun aina vain nauratte.