Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:
— Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.
Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" — kuiskasi Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle — kun Sonja yhtäkkiä hypähti kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.
— Ah, Natasha! — hän sanoi.
— Näitkö? näitkö? Mitä näit? — huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.
Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"... Hän ei tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään silmänsä käsillä.
— Hänetkö näit? — kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.
— Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, — sanoi Sonja itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut hänellä: Nikolaitako, vaiko Andreita.
"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.
— Niin, näin hänet, — hän sanoi.