"Vaimoani, joka ei koskaan ole muuta rakastanut kuin omaa ruumistaan, ja joka on maailman typerimpiä naisia", ajatteli Pierre, "pitävät ihmiset järjen ja hienouden perikuvana ja kumartuvat maahan hänen edessään. Napoleon Bonapartea kaikki halveksivat niin kauvan kun hän oli suuri, mutta kun hänestä tuli surkuteltava narri, koettaa keisari Frans kaikin tavoin tyrkyttää hänelle tytärtään laittomaksi aviopuolisoksi. Espanjalaiset ylistävät Jumalaa katolilaisen papiston välityksellä sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat ranskalaiset, mutta saman katolilaisen papiston välityksellä ylistävät ranskalaisetkin Jumalaa sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat espanjalaiset. Vapaamuurari-veljeni vannovat veriin ja henkiin olevansa valmiit uhraamaan kaikkensa lähimmäiselleen, mutta köyhien almurahoihin ei heiltä riitä ruplaakaan; he yllyttävät Astraeusta Mannan Etsijöitä vastaan ja hommailevat veljeskunnalle alkuperäistä skotlantilaista mattoa ja asiakirjaa, josta ei ole löytänyt järkeä sekään, joka sen laati, ja jota kukaan ei todellisuudessa kaipaa. Kaikki olemme kristityitä ja tunnustamme anteeksiannon ja lähimmäisen rakkauden lait, mutta eilen ruoskittiin eräs karkuri sotilas, ja samojen rakkauden ja anteeksiannon lakien palvelija, pappi tarjosi sotilaalle ristin suudeltavaksi ennen mestausta." Näin Pierre ajatteli; ja tämä yleinen, kaikkien tunnustama ja tietämä vale ihmetytti häntä yhä uudelleen, aivan kuin siinä olisi ollut hänelle jotain uutta, ja vaikka hän siihen jo oli niin kovin tottunut. "Käsitän tämän valeen ja vääryyden", hän ajatteli, "mutta miten on minun ihmisille tämä sanottava? Olen koettanutkin ja aina olen havainnut, että he sydämensä syvyydessä käsittävät asiat aivan samoin kuin minäkin, mutta he koettavat olla mitään näkemättä. Siis on kai niin tehtäväkin! Mutta minne joudun minä sitten, minä?" Pierre tunsi onnettomuudekseen, että hän, samoin kuin niin monet muut, etenkin venäläiset, oli herkkä näkemään ja uskomaan hyvän ja oikean mahdollisuuteen, mutta näki samalla liian selvästi elämän pahuuden ja valeen, voidakseen oikein todenteolla heittäytyä tämän elämän pyörteisiin. Kaikilla toiminnan aloilla hän näki pahuuden ja petoksen ylimmällä orrella. Meni hän minne tahansa ja ryhtyi hän mihin tahansa, pahuus ja vale olivat kaikkialla vastassa ja sulkivat häneltä kaikki toiminnan tiet. Ja elää ja toimia sentään täytyi. Kauheata oli olla näiden ratkaisemattomien elämänkysymysten kalvamana, ja siksi heittäytyikin hän ensimäisten viettelysten syliin, unohtaakseen nuo ainaiset kysymykset. Hän seurusteli kaikissa mahdollisissa piireissä, juopotteli mielellään, osteli tauluja, rakennutti, mutta enimmäkseen sentään lueskeli.
Hän luki ja luki kaikki, mitä käteen sattui. Kun palvelijat iltasin häntä vielä riisuivat, oli hänellä jo kirja kädessä, ja kirja käteen hän nukkuikin. Herättyään lähti hän vieraskäynneille tai klubiin jaarittelemaan, täältä remuille ja naikkosten luo, remuilta taas jaarittelemaan, lukemaan, juomaan. Juopotteleminen kävi hänelle yhä enemmän sekä ruumiilliseksi että sielulliseksi välttämättömyydeksi. Vaikka lääkärit olivat sanoneet, että hänenlaiselleen lihavalle miehelle juopotteleminen on vaarallista, niin joi hän sittenkin, vieläpä julmasti. Hänen oli täysin hyvä olla vasta silloin, kun oli suureen suuhunsa kaataa loiskauttanut muutaman juomalasin viiniä. Silloin tunsi hän ruumiissaan miellyttävän lämmön kiertävän, mieli kävi helläksi kaikkia lähimmäisiä kohtaan, ja järki oli valmis pintapuolin arvostelemaan kaikkia kysymyksiä, koskematta sentään niiden ytimeen. Vasta kun oli juonut pullon tai pari viiniä, tuntui hänestä ettei se sekava ja kauhistava elämän arvoitus, joka häntä ennen niin oli peloittanut, sentään ollutkaan niin kovin kauhea. Ollessaan pohmelossa, jaaritellessaan, kuunnellessaan toisten keskustelua, lukiessaan puolisten tai illallisen jälkeen — aina tuli tuo arvoitus hänen mieleensä jossakin muodossa. Mutta ainoastaan humalassa ollessaan saattoi hän puhella itselleen; "Ei mitään hätää. Kyllä sen selvittelen. Johan minulla onkin selvitys valmiina, mutta nyt ei ole aikaa, kyllähän sitten kaikki harkitsen!" Mutta tämä sitten ei tullut koskaan.
Mutta herättyään aamusin tunsi Pierre, että nuo kysymykset yhä olivat ratkaisemattomat ja yhtä kauhistavat kuin ennenkin. Kiireesti tarttui hän tällöin kirjaan ja riemastui, kun joku sattui tulemaan häntä tapaamaan.
Toisinaan johtui Pierren mieleen kuulemansa juttu sotilaista, jotka varaväessä ollessaan luotituiskussa etsivät kiihkeästi jotain tointa, unohtaakseen helpommin vaaran. Ja Pierren mielestä olivat kaikki ihmiset tällaisia sotilaita, jotka koettivat kukin tavallaan tukahuttaa elämisen pelkoaan: mikä kunnianhimolla, mikä korteilla, mikä lakien laadinnalla, mikä naisilla, mikä leluilla, mikä hevosilla, mikä valtiollisilla asioilla, mikä metsästyksellä, mikä viinalla, mikä valtion viralla. "Ei ole olemassa ei joutavaa eikä tärkeätä — kaikki on yhdentekevää elämässä: kunhan vain pelastuisi siitä jollakin tavalla!" ajatteli Pierre. "Kunhan vain ei näkisi sitä, tuota kauheata sitä."
II.
Syystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen Moskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa perustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja ranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan oli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain Aleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen esineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.
Ruhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi hän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka tarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat. Vanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista turhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä huolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta, erittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi puuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista ajoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä tapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn tämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan aikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja tekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta teräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä. Mutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria kolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22 tuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki rataansa.
Viime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi ja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt elämänsä kalliimmat ilot — Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka olivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei tarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut. Kaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään minnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar Mariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa ei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten kylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon, kenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä Moskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään lähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei ennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime aikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla hän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi vuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan vieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka veljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota siis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa ylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten ympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen suuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset huomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän kohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti hymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata kenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran viikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa. Kuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa, jonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan sentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar Mariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle kirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei ystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli viime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita odotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä odotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut saanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään toivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi vanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut miltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle viime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen. Kauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli ärtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään opettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt, ettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta kun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen aakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja mahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli peloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi sivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti ääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli vienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja poikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita käsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua isän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi muuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet yökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä kurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle edes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava kiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut kiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata, halventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen vikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin kiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä M-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen naimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä naimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä piloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän alituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä ranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.
Kerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän tahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle, veti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja juoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren huoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain hullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui päättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen sättiä tätä: "Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää hyväkseen heikkoutta"... Hän ei voinut jatkaa. "Tiehenne huoneestani", hän kiljasi ja hyrskähti itkuun.