Sota ja rauha II

by graf Leo Tolstoy

Saavuttuaan Moskovaan, suunnattoman suureen taloonsa, missä näivettyneet ruhtinattaret hallitsivat suurta palvelijajoukkoa, nähtyään kaupungilla ajellessaan Iveriläisen Jumalan äidin kappelin ja sen pyhäinkuvain edessä tuikkivat tuhannet kynttilät, Kremlin torin koskemattomat lumikinokset, issikat, Siftsevin rotkon kurjat hökkelit, nuo aito moskovalaiset vanhukset, joilla ei ole mitään pyyteitä ja jotka hätäilemättä elää retuuttavat aikansa, moskovalaiset akat ja rouvat, moskovalaiset tanssiaiset ja Englantilaisen klubin, — tämän kaiken nähtyään Pierre tunsi taas olevansa kotona, hiljaisessa rauhan satamassa. Hän tuli Moskovassa rauhalliseksi, hänen oli lämmin, tuntui tutulta ja likaiselta kuin vanhassa yönutussa.

Moskovalaiset, vanhat ja nuoret ottivat Pierren vastaan kuin kauvan odotetun vieraan, jonka paikka oli aina ollut valmiina, vaikkakin täyttämättä. Moskovassa pidettiin häntä herttaisimpana, hyväsydämisenä, viisaana, iloisena, jalomielisenä vanhan ajan venäläisenä ylimyksenä, joka tosin oli jonkunverran hajamielinen ja kummallinen. Hänen kukkaronsa oli aina tyhjä, sillä se oli avoinna kaikille.

Teatterien palkkionäytäntöihin, huonoihin tauluihin, kuvapatsaisiin, hyväntekeväisyysseuroihin, mustalaisiin, kouluille, juhlapäivällisiin, remuihin, vapaamuurareille, kirkoille, kirjoihin — kaikkeen ja kaikille oli hän aulis antamaan, ja jollei pari hyvää ystävää olisi lainannut häneltä suuria summia varjellakseen hänen omaisuuttaan, olisi hänestä tullut keppikerjäläinen. Klubissa ei ollut ainoitakaan päivällisiä tai iltakemuja, joissa ei Pierre olisi ollut mukana. Heti kun hän juotuaan pari pulloa punaviiniä oli raskaine ruhoineen kierähtänyt tavalliselle paikalleen sohvaan, kokoontui hänen ympärilleen ystäviä, ja alettiin jutella, riidellä tai laskea leikkiä. Kun syttyi riita, niin pelkällä hyvänsuovalla hymyllään tai lyövällä kokkapuheella Pierre sovitti riitelevät. Vapaamuurarien ateriat olivat ikäviä ja pitkäveteisiä, jollei Pierre ollut mukana.

Kun hän nuorten miesten illallisten jälkeen lopulta suostui toverien viettelyksiin ja hyvänsuovan herttaisesti hymyillen nousi sohvaltaan seuratakseen kiusaajiansa, niin huusivat ja kiljuivat kumppanit ilosta ja onnesta. Tanssiaisissa hän tanssi, kun oli puute nuorista miehistä. Nuoret rouvat ja neitoset pitivät hänestä, sillä ketään erityisemmin lähentelemättä hän oli kaikille yhtä ystävällinen, vallankin illallisten jälkeen. "Il est charmant, il n'a pas de séxe",[70] — puhuivat naiset hänestä.

Pierrestä oli tullut samallainen entinen, hyväsydäminen Moskovassa elelevä kamariherra, jollaisia oli sadottain.

Miten olisikaan hän kauhistunut, jos joku seitsemän vuotta sitte, kun hän juuri oli saapunut ulkomailta, olisi sanonut hänelle, että hänen on turha etsiä ja ajatella maailmassa, että hänen elämänratansa jo aikoja sitten on uurrettu, edeltäpäin määrätty, ja että hänen kohtalonsa kaikista kiemurtelemisista huolimatta on oleva sama kuin kaikkien muidenkin hänen asemassaan olevien ihmisten. Hän ei olisi voinut uskoa näihin ennustuksiin! Olihan hän sydämensä pohjasta toivonut Venäjälle tasavaltaista hallitusmuotoa, oli toivonut itsestään tulevan milloin Napoleonin, milloin filosofin, milloin suuren sotapäällikön, joka kukistaisi Napoleonin. Olihan hän pitänyt mahdollisena ja intohimoisesti toivonutkin turmeltuneen ihmissuvun uudistumista ja luullut voivansa itse kohota täydellisyyden huipulle. Olihan hän perustanut kouluja ja sairaaloita ja vapauttanut orjatalonpoikansa.

Ja sittenkin oli hän nyt — uskottoman vaimon rikas mies, entinen kamariherra, joka mielellään herkutteli ja joi, kylläisen aterian jälkeen varovaisesti haukkua nalkutteli hallitusta, oli Englantilaisen klubin jäsen ja rakastettu seuramies moskovalaisissa piireissä. Kauvan kaivelikin häntä ajatus, että hän nyt itse oli samallainen entinen moskovalainen kamariherra, jollaisia hän seitsemän vuotta sitten oli niin sydämensä pohjasta halveksinut.

Toisinaan lohdutteli hän itseään sillä, että kaikki muuttuu, kunhan hän vain alkaa uuden elämän; mutta samassa kauhistui hän taas, kun muisti, miten moni oli täysin hampain ja hiuksin siirtynyt tähän elämään ja tähän Englantilaiseen klubiin ja lähtenyt sieltä hampaattomana ja kiiltävin kaljuin.

Kun hän ylpeyden hetkinä ajatteli asemaansa ja tilaansa, niin tuntui hänestä kuin olisi hän aivan toisellainen kuin nuo entiset kamariherrat, joita oli ennen halveksinut. Ne olivat hänen mielestään ilettäviä, typeriä, tyytyväisiä ja onnellisia asemassaan, "mutta minä olen nytkin tyytymätön, ja yhä vieläkin tahdon tehdä jotain ihmiskunnan hyväksi", ajatteli hän ylpeyden hetkinä. Mutta nöyryyden hetkinä puheli hän itselleen: "Mutta kenties ovat kaikki nämä toverinikin, kuten minäkin, etsineet ja taistelleet löytääkseen elämälleen jotain omintakeista, uutta, ja ympäristön, yhteiskunnan ja rodun — noiden luonnon voimain, joita ihminen ei voi vastustaa — vaikutuksesta joutuneet samalle raiteelle kuin minäkin." Ja eleltyään jonkun aikaa Moskovassa, hän ei enää kohtalotovereitaan halveksinut, vaan alkoi heitä rakastaa, kunnioittaa ja sääliä kuten itseäänkin.

Pierrellä ei enää, kuten ennen oli ollut laita, ollut toivottomuuden, ikävän eikä ällötyksen hetkiä; mutta sama sairaus, joka ennen oli ilmaantunut raivoisina kohtauksina, oli nyt paennut sydämen syvimpiin sopukkoihin eikä jättänyt enää hetkeksikään häntä rauhaan. "Miksi? Mitä varten? Mitä oikeastaan tapahtuu maailmassa?" — kyseli hän avuttomana itseltään monet kerrat päivän kuluessa, tahtomattaankin aprikoiden elämän ilmiöiden tarkoitusta. Mutta kokemuksesta hän tiesi, ettei saisi vastausta näihin kysymyksiin, ja siksi hän kiireimmän kaupalla tahtoikin niistä aina irtautua. Milloin tarttui hän kirjaan, milloin riensi klubiin, milloin taas lähti Apollon Nikolajevitshin luo jaarittelemaan kaupungin juoruista.