— Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, — puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. — Boris sanoo, että hänen sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, — puheli hän äidille. — Voi, rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, — puheli hän pojalleen: — en voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja miten säälin äiti rukkaa, — hän jatkoi. — Hän näytti äsken minulle tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila), ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.
Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista.
Julia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli valmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä jonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian intohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla ajatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt mahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta hänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin talossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja nähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan, kosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento milloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin, Boris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli mielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain haltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot. Julia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen mieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän lohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli vain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä alkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä ryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi Moskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin, ja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään ilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.
— Rakkaani, — sanoi Anna Mihailovna pojalleen, — olen saanut tietää luotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa tänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että aivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?
Kun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan oli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja mielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja vallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän tunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti tällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman näköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa tanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi matkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua rakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän ärtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat heittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä, kuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen sanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua elämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.
— Siksipä neuvoisin teille... — alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa. Mutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään asemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja näin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä koskaan ollut elämässään kokenut).
Hän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian ilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:
— Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...
Hän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli kadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein Borikseen. "Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse häntä tavata", ajatteli Boris. "Asia on pantu alulle, se täytyy siis lopettaa!" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja sanoi:
— Tiedättehän sydämeni tunteet!