Maria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa seuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut kreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä ankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen päivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut toimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja oli parhaimmalla tuulella. "Heidän täytyy minuun mieltyä", — hän ajatteli: "kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis tekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä, vanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on sisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!"
He saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon edustalle ja astuivat eteiseen.
— No, Herra siunaa ja varjele, — supisi kreivi puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he olivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja ruhtinatar kotosalla.
Kun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat hätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli lähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain keskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa jotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs vanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että ruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää heitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän oli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar oli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli punasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja koetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä tuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen mielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja turhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta oli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan vaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden, nuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen rakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli ruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun ilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei tarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar päästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan vieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä oli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.
— Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, — puhui kreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi pelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te nyt näin tutustutte... Kovin on vain surullista, että vanha ruhtinas yhä sairastelee. — Lausuttuaan vielä jonkun yleisen kohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. — Jos suvaitsette, niin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar. Käväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet noutamaan.
Tähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti Natashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet keskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut tavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei ilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän pelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui isänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei pelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar Mariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän ehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna Semjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.
Vaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti Bourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut tietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja teattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä eteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta puhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta olisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä vastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän näytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu kiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän välinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar Mariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi keskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren kasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui vanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.
— Ah, neitiseni, — hän alkoi puhua, — neitiseni, kreivitär ... kreivitär Rostof, ellen erehdy ... pyydän anteeksi, anteeksi... En tiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette kunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni tapaamaan. Pyydän anteeksi... Jumala tietää, en tietänyt, — hän toisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että ruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut katsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.
Natasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen olisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.
— Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, — mutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän poistui huoneesta.