Neiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan sairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja mitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he ajattelivat toisistaan.
Kun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti lähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta, joka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan puoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. "Enhän tosin saattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen", ajatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi sydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut puhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen vaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut huoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui tämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:
— Odottakaahan, minun täytyy...
Natasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.
— Rakas Natalia, — jatkoi ruhtinatar, — tietäkää, että iloitsen veljeni onnesta...
Hän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi tämän ja arvasi syyn.
— Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, — sanoi Natasha kylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.
"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!" ajatteli hän heti kun oli poistunut huoneesta.
Sinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui huoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi hänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.
— Natasha, mitä itket? — puheli Sonja. — Mitä heistä välittäisit. Kaikki muuttuu toiseksi.