"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva! Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."
Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.
Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä ihailijaa. Sonja punastui.
— Tunsitko? — kysyi kreivi. — Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, — kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, — hänhän hävisi jonnekin?
— Hävisi, — vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof — persialainen — alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten sterletillä, — puheli Shinshin. — Dolohof ja Anatol Kuragin ovat vieneet Moskovan naisilta järjen.
Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän sovittelihe istumaan.
Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin, tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta. Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen. Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.
— Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? — alkoi kreivi. — Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko hän täällä?
— Kyllä hän lupasi tulla, — sanoi Helena ja katsahti tutkivasti Natashaan.
Kreivi siirtyi taas paikalleen.