— Eikö ole ihana? — kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.
— Hurmaava! — Natasha sanoi, — häneenpä voi rakastua.
Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu nousi.
Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet, nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi katsella.
IX.
Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.
Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen ja käsiään levitellen kumarrella.
Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää, mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta, että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus, joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään. Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa tätä.
Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on — Kuragin!" — kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin, jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa. Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla, helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen kysyi jotain, osoittaen Natashaa.