— En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, — hän puheli, tahtoen nähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. — Kaikkialla on Jumala sama. Pappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin diakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja lauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!
Maria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin juhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin; sunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki pukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä oli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun hanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin emännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan juhlallisina.
Jumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen kahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että vaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä paikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina vieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan Natashan asiasta.
Maria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar m-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki oven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli paraillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää taivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena puhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet punastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut vielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen astui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä korkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.
— Ah, ma delicieuse![82] — sanoi hän Natashalle. — Hurmaava! Ei, rakas kreiviseni, — sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut hänen jälissään huoneeseen, — tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua Moskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä rauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu muutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse m-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni ei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt hänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä käydessä.
Hän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti kunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen, heittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut hetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan kauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli myös omaa pukuaan en gaz métallique, jonka hän oli tuottanut Parisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.
— Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni, — hän puheli.
Natasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä tämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut hänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja sydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi miltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena puolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia tälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut, jotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut Rostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle huvia.
Vaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli anastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut koko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää Natashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään ja supatti hänelle:
— Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun. Poika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen, rakkaani. Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère.[83]