— Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.
Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan epäilevän.
— Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata, käsitätkö? — huudahti Natasha.
— Rakastaako hän sinua?
— Rakastaako? — toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären järjen lyhyys häntä säälitti. — Luithan hänen kirjeensä, olethan nähnyt hänet?
— Mutta jos hän on konna?
— Hän! ... konna? Jospa tietäisit! — puhui Natasha.
— Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan, niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, — sanoi Sonja päättävästi.
— Mutta minä en voi elää hänettä! — huudahti Natasha.
— Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista Nikolaita!