— Anna pois, — sanoi Anatol.
— Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, — sanoi Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. — Ovatko oikeat?
— Ovat, tietenkin ovat, — sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja hymyili.
Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti hymyillen.
— Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! — hän sanoi.
— Hölmö! — sanoi Anatol. — Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru ties, mitä tämä oikeastaan on!
— Sittenkin, heitä, — sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole leikin asia.
— No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! — sanoi Anatol kulmiaan yrmistäen. — Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä jaarituksiasi. — Ja hän poistui taas huoneesta.
— Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: — en laske leikkiä, puhun vakavasti. Tulehan tänne, tule.
Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.