— Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt? Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.
— Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.
— Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus: yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin tekemisiin rikoslain kanssa...
— Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! — sanoi Anatol äkeissään. Olenhan sinulle jo selittänyt. Olenhan? — Ja hän toisti taas Dolohoville ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena, kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. — Olenhan sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, — sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, — niin olen vapaa. Jollen pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä, älä!
— Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...
— Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin Dolohovin eteen. — Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! — Hän tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. — Ah! quel pied, ma chère, quel regard! Une déese!![85]
Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.
— Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?
— Mitäkö silloin? Mitä? — toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti tulevaisuutta ajatellessaan. — Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä silloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! — Hän vilkasi kelloaan. — Jo on aika lähteä!
Anatol meni takahuoneeseen.