— No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? — huusi hän palvelijoille.
Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja Makarin istuivat teekeittiön ääressä.
Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän itsekseen supatti jotain hellän vienoa.
— Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! — huusi Dolohof viereisestä huoneesta.
— Ei haluta! — vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.
— Tulehan, Balaga on saapunut.
Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri, jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!" vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!" ajatteli Balaga.
Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25 ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein istumaan.
— Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän jalosukuisuutenne, — puhui Balaga. — Hevoset ovat aivan huvenneet, pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.
Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.