Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä verasta tehdyn viitan.
Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen, mustan kätensä.
— Fjodor Ivanovitshille! — hän sanoi kumartaen.
— Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.
— Terve, teidän jalosukuisuutenne, — sanoi Balaga Anatolille, joka samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.
— Kysyn sinulta, Balaga, — alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan olkapäille, — sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi... Mitkä hevoset sinulla on?
— Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, — vastasi Balaga.
— Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa tunnissa on saavuttava perille? Mitä?
— Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? — sanoi Balaga silmää iskien.
— Halkasen tohnosi, jos ilvelet! — kirkasi äkkiä Anatol silmät muljollaan.