— Kas näin, — Dolohof sanoi. — Ja sitten näin, — hän jatkoi, nosti kauluksen, kiinnitti leuvan alta, niin että ainoastaan osa tytön kasvoista jäi näkyviin. — Ja sitten näin, näetkös? — ja hän vei Anatolin kasvot kauluksen aukolle, näistä kiiluivat Matrjeshan hymyilevät silmät.
— No, hyvästi, Matrjesha, — sanoi Anatol ja suuteli mustalaistyttöä. — Ah, nyt ovat lystit täällä loppuneet! Tervehdi Stjeshkaa. No, hyvästi! Hyvästi, Matrjesha; toivota minulle onnea.
— No, antakoon Jumala teille, ruhtinas, paljon onnea, — sanoi Matrjesha.
Portaiden edessä oli kaksi kolmivaljakkoa, joita piteli kaksi nuorta ajuria. Balaga nousi etumaiseen rekeen ja alkoi kädet koholla kokoilla ohjia. Anatol ja Dolohof istuivat hänen rekeensä. Toiseen rekeen sijoittuivat Makarin, Hvostikof ja Anatolin palvelija.
— Ollaanko valmiit? — kysyi Balaga.
— Hoi menoon! — huudahti hän, kiertäen ohjat nyrkkiensä ympäri, ja valjakot lähtivät kiitämään pitkin Nikitskin puistokatua.
— Hei! Pois alta? Hei! — kirkuivat Balaga ja hänen vieressään istuva ajuri. Arbatin torilla tarttui reki vaunuihin, kuului rysäys, huutoja, mutta kolmivaljakko lensi pitkin Arbatia.
Ajettuaan parin kulmauksen välin Podvinskajaa pitkin Balaga alkoi pidätellä hevosia, käänsi takasin ja pysäytti valjakon Vanhan Tallikadun kulmaukseen. Nuori ajuri tarttui hevosten suupieliin, Anatol ja Dolohof lähtivät astumaan katukäytävää pitkin. Kun he olivat saapuneet portille, vihelsi Dolohof. Vihellykseen vastattiin, ja samassa töksähti kadulle sisäkkö.
— Tulkaa kartanolle, saattavat huomata; neiti tulee heti, — supatti sisäkkö.
Dolohof jäi seisomaan portille. Anatol seurasi sisäkköä kartanolle, kääntyi rakennuksen nurkan taa ja juoksi portaille.