— Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on huolissaan, ja minuakin kauhistaa.
— Ei siis mitään?
— Ei mitään, — sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki sanomaa hänen palaamisestaan.
VIII.
Ma bonne amie, — sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti yleistä surua.
— Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka — kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal.[5]
— Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, — sanoi ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä luo.
— Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? — sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)
— Niin tosiaan, — yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, — kenties on paras. Minä menen. Courage, mon ange![6] — Hän suuteli Lisaa ja oli menemäisillään huoneesta.