— Ah, ei, ei! — Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen lapsellista pelkoa.
— Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie, dites...[7] — ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli pieniä kätösiään.
Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.
— Mon Dieu! Mon Dieu![8] Oh! — kuuli hän takaansa.
Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.
— Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, — sanoi ruhtinatar Maria, katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.
— No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, — sanoi Maria Bogdanovna, kiirehtimättä kulkuaan. — Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista tietää.
— Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? — ruhtinatar sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin joka hetki.)
— Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, — sanoi Maria Bogdanovna, — ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.
Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta — palvelijat kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa. Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.