Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin, ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.
— Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, — hoitajatar sanoi, — ja toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen, enkelini, — sanoi hän huoahtaen.
— Voi, miten olen iloinen, hoitajani.
— Jumala on armollinen, kyyhkyseni.
Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, — koettivat kaikki heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta, jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli, sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä tuntemattomasta.
Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria Bogdanovnalta kysymään: mitä? — Sano vain: ruhtinas käski kysymään: "mitä?" — ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.
— Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, — sanoi Maria Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.
Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.
— Hyvä, — sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.
Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.