Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.
Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin, pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan nahan poimuun.
Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.
— Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, — sanoi hän.
Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä (ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.
— Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! — hän sanoi pidellen kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. — Ja lyhdyt mukana, varmaan saapuu lääkäri...
— Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! — sanoi ruhtinatar Maria. — Pitää mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.
Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan. Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla. Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita. Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.
— Jumalan kiitos! — ääni sanoi. — Entäs isä?