— Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua halkaisemasta teiltä kalloa tällä, — pauhasi Pierre, käyttäen näin taiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.
Hänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut lyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.
— Lupasitteko naida hänet?
— Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan, sillä...
Pierre keskeytti hänet.
— Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? — kysyi Pierre lähestyen Anatolia.
Anatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi esille lompakkonsa.
Pierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.
— Je ne serai pas violent, ne craignez rien,[87] — sanoi Pierre, vastaten Anatolin säikähdykseen. — Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre aivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. — Sitten, — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, — teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.
— Mutta kuinka minä saatan...