— Ja kolmanneksi, — jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, — älkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin välisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos teillä on hitunenkin kunniantuntoa... — Pierre kulki muutaman kerran nurkasta toiseen.
Anatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.
— Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne riistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden riistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten kanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä vaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin teilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä, valehdella, varastaa, ryöstää... Ettekö käsitä että tämä on yhtä alhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!...
Pierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena, vaan kysyvän tutkivana.
— Tätä en käsitä. Mitä? — sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun huomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, — sanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. — Mutta te lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei kunnon mies kärsi.
Pierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti sanoillaan.
— Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, — jatkoi Anatol, — niin sittenkään en voi...
— Tahdotteko hyvitystä? — sanoi Pierre pilkallisesti.
— Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän teidän toivomuksenne... Mitä?
— Peruutan, peruutan, — ehätti Pierre, — ja pyydän teiltä anteeksi. — Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. — Ja rahoja annan, jos tarvitsette matkaa varten...