— Sanon hänelle, sanon vielä kerran hänelle, puhui Pierre. — Mutta ... tahtoisin tietää erään...
"Mitä tietää?" kysyi Natashan katse.
— Tahtoisin tietää, rakastitteko te... — Pierre ei tietänyt, miten nimittäisi Anatolia, ja punastui hänet muistaessaan, — rakastitteko te sitä huonoa miestä?
— Älkää nimittäkö häntä huonoksi, — sanoi Natasha. — Mutta minä en tiedä mitään, en mitään...
Hän alkoi taas itkeä. Ja yhä valtavampi sääli, hellyys ja rakkaus täyttivät Pierren sydämen. Hän tunsi, miten kyyneleet tipahtelivat hänen lasiensa alta, ja hän toivoi, ettei kukaan niitä huomaisi.
— Älkäämme enään puhelko tästä, ystäväiseni, — sanoi Pierre.
Natashasta tuntui yhtäkkiä niin kummalta tämä lempeä, hellä, sydämellinen ääni.
— Älkäämme puhuko, ystäväiseni, sanon kaikki hänelle; mutta yhtä pyydän teiltä — pitäkää minua ystävänänne; ja jos tarvitsette apua, neuvoa, lyhyesti, jos tahdotte keventää sydämenne jollekulle, ei nyt, mutta sittenkun sydämenne seestyy, niin muistakaa minua. — Hän tarttui Natashan käteen ja suuteli sitä. — Olen onnellinen, jos voin...
Pierre hämmentyi.
— Älkää puhuko minulle näin: en ole sen arvoinen! — kirkasi Natasha ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pierre pidätteli häntä kädestä.