Hän tiesi, että hänen pitäisi vielä jotain sanoa Natashalle. Mutta kun hän oli sen sanonut ihmetteli hän itsekin sanojaan.
— Olkaahan, olkaahan; koko elämä on teillä vielä edessä.
— Minulla? Ei! Minä olen kaikki menettänyt, — sanoi Natasha häveten ja halveksien itseään.
— Kaikki menettänyt? — toisti Pierre. — Jollen olisi se kuin olen, vaan maailman kaunein, viisain ja paras ihminen ja olisin vapaa, niin tällä hetkellä ryömisin jaloissanne ja rukoilisin kättänne ja rakkauttanne.
Ensi kerran monesta aikaa vuodatti Natasha kiitollisuuden ja nöyrän sydämen kyyneliä. Hän katsahti Pierreen ja poistui huoneesta.
Pierre riensi myös miltei juosten eteiseen. Onnen ja liikutuksen kyyneleet puristivat kurkkua. Hän heitti turkit hartioilleen ja istuutui rekeen.
— Minne nyt? — kysyi ajaja.
— Minne? — kysyi Pierre itseltään. — Minne voi nyt lähteä? Eihän toki klubiin tai vieraisille? — Kaikki ihmiset tuntuivat hänestä niin säälittäviltä, köyhiltä tuntemansa rakkauden ja riemun rinnalla, tuon pehmeän kiitollisen katseen rinnalla, jonka Natasha kyynelissään oli häneen heittänyt.
— Kotiin, — sanoi Pierre ja välittämättä kymmenen asteen pakkasesta hän heitti karhunnahkaturkit leveältä onnea huokuvalta rinnaltaan.
Sää oli kylmä ja kirkas. Tumma tähtitaivas kaareutui likaisten puolipimeiden katujen ja mustien kattojen yllä. Pierre katseli taivasta eikä tuntenut tämän maailman halpuutta taivaitten rinnalla, missä hänen sielunsa nyt liiteli. Arbatin torilla avautui Pierren silmille suunnattoman suuri tähtitaivas. Melkein keskellä tätä tähtipiiriä, Pretshistenkan puistokadun kohdalla, oli toisten tähtien ympäröimänä ja syleilemänä, mutta lähempänä maata, mahdottoman suuri kirkas pyrstötähti, tuo 1812 vuoden pyrstötähti, jonka sanottiin ennustavan ennen kuulumattomia kauhuja ja maailman loppua. Sen pitkä pyrstö oli kaarella ylöspäin, ja se loisti kirkkain, valkein valoin. Mutta Pierressä ei tämä kirkas tähti pitkine, säteilevine pyrstöineen herättänyt kauhun tunteita. Päinvastoin: riemukkain, kyyneleisin silmin hän katseli tätä kirkasta tähteä, joka mittaamattomat avaruudet huimaavaa vauhtia kiidettyään kierreradallaan nyt näytti pysähtyneen kuin maahan sujahtanut nuoli valitsemalleen paikalle tummalle taivaalle ja pyrstö tarmokkaasti kaaressa loisti ja säteili kirkkaan valkeana toisten lukemattomien tähtien keskellä. Pierrestä tuntui, että tämä tähti täydellisesti kuvasi hänen uuteen elämään herännyttä, pehminnyttä sydäntään.